keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Viimeisen kerran...

Suljen oven tässä talossa.

En enään koskaan tule takaisin tähän taloon..

On ollut raskasta nähdä tämä talo hengettömänä. Jokainen kerta kun olen astunut sisälle ovesta, olen odottanut että sinä tulet ovelle vastaan ja hymyilet ja että kaikki olisi kuin ennen.

Et kuitenkaan enään tule. Ei mikään ole niin kuin on joskus ollut.

Talo ei tuoksu enään samalle kuin silloin ennen. Se on kylmän näköinen ja aivan tyhjä. Ei uskoisi, että siellä on vietetty niin monta onnellista hetkeä.

Muistan kun ensimmäisen kerran astuin tästä ovesta. Jännitin, en tiennyt mitä sanoa.

Vuosien aikana tulin tähän taloon monta kertaa. Astuin sinne esikoislapseni ristiäisiin. Astuin sinne kertomaan, että menemme naimisiin. Astuin sinne ilmoittamaan, että saamme lapsen. Astuin sinne juttelemaan ja nauramaan. Joskus astuin riitelemään ja sopimaan. Astuin joka kerta taloon jossa oli sydän. Jokainen kerta kai olin tervetullut.

Talon sydän on poissa. Sieltä on poissa kaikki. Tänään astuin tänne luovuttamaan avaimen.

Muistoja ei kukaan vie pois, mutta silti on paha nyt olla.

Myin joulukuussa mieheni lapsuudenkodin pois. Mieheni äiti kuoli viime kesänä ja mieheni isä muutti syksyllä pohjoiseen. Sain raskaan tehtävän myydä talon pois. Tänään oli avainten luovutus ja tajusin, että tosiaan, tänne ei enään kukaan koskaan meistä tule. Miten paljon muistoja paikassa voikaan olla?

10 kommenttia:

Riihitonttu kirjoitti...

Voi että ymmärrän sua niin hyvin!

Oma lapsuudenkotini jouduttiin luovuttamaan (myymään) valtiolle nyt jouluna, koska lähellä olevan junanradan mutka pitää suoristaa! Voiko enää vääryyttä enempää kokea. Revitään kaikki muistot, lapsuuden leikkipaikat, KOTI, pihapiiri, kaikki. Siksi että junat voivat ajaa 40km/h lujempaa muutaman kilometrin matkalta.. Jaksuja! <3

Elli kirjoitti...

Talo on yllättävän tärkee osa monien ihmisten muistoja - mulla samanlaisia tuntemuksia lapsuudenkotiani kohtaan. Vaikka muutosta pois sieltä on kulunut jo 7 vuotta, niin silti sitä vanhaa ihanaa kotia kaipaa. Näen siitä unia tosi usein ja haaveilen siitä että kun joskus perustan perheen niin ostan (jos mahdollista) vanhan kotitaloni ja muutan sinne :) Hehe...

Possumamma kirjoitti...

Sniif, liikuttava postaus! Jaksamishalit!

Hipsu kirjoitti...

*halaa* ♥

dibsukka kirjoitti...

kiitos teille:)

Iita kirjoitti...

Voi kuinka kauniista kirjoitit aiheesta, pala nousi kurkkuun kun mieleen tulee väkisin omat vastaavan tyyppiset kokemukset. Kuinka itsekin itkin lohduttomasti muutama vuosi sitten käydessäni Mummoni kotona viimeisen kerran. Kuinka hirveä tunne se on että talosta puuttuu juuri hän kuka sinne kuuluu. Onneksi tosiaan on ne ihanat muistot ♥

Elmiira kirjoitti...

Todella koskettava kirjoitus...

Ansku kirjoitti...

Löysin tieni tänne jostain blogista, joka vei blogiin, joka vei blogiin ja joka toi minut viimein tänne. Tämä postaus - se kertoo sen, mitä usein tunnen. Kuinka kiintyy asioihin ja kuinka se sattuu, kun joutuu luopumaan osasta omaa menneisyyttään, omia muistojaan. Kuinka ne jäävät lopulta vain sydämeen.
Nyt tämä kirjoitus sai kyyneleet silmiini, mutta olen kiitollinen siitä - puit sanoiksi sen, mitä olen usein ajatellut. Kiitos.

NorppaStiina kirjoitti...

Voi miten kauniisti kirjoitettu! ♥

dibsukka kirjoitti...

Kiitoksia kirjoituksistanne.