keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Sitten kun... Eiku nyt. Ote päiväkirjasta

Kyllä nyt on Rouvalla suu hymyssä. Mikään ei tunnu niin ihanalle kuin kunnon ulkoilu sisällä kökkimisen jälkeen. Mahtavaa kun ruoka maistuu hyvälle, kahvin tuoksun haistaa ja voi tehdä mitä vaan ilman, että päässä humisee, nenä valuu ja muutenkin kolottaa. Ahhhhh, ihanaa.

Hain tänään pihaan kanervia ja ajattelin huomenna laittaa viimeisetkin kesäjutut talviteloille. Osa kukkasista herää loistoonsa vasta nyt, harmi, pian on pakkanen. Haaveilen, että teen kasvihuoneeseen pienen majan talvipäiviä ajatellen, mutta saas nähdä onnistuuko käytännössä viedä sinne penkit, saada valoköynnös kattoon ja mitä lyhdytkin tykkää asetelmasta. Pärjäisköhän paksut viltit siellä ja tulisiko siellä oltua. Nuotipaikka on aivan kasvihuoneen likellä, niin olisihan se ihanaa paistella makkaraa nuotiolla ja mennä sitten lumelta suojaan syömään. Mmm, tunnen jo mille tuntuu kuuma kaakaokuppi käsissä.

Nyt kun tässä kotonurkissa on tullut pyörittyä, niin olen taas saanut todeta, että on se uskomatonta miten tyytyväisiä ollaankaan tähän meidän kotiin, sijaintiin ja ylipäätään kaikkeen. Monella tutulla on menossa asunnonvaihto tai remppasuunnitelmat ja huomaan, että muistissani on vieläkin se tunne kun oma koti ei miellytä tai vastaa tarvetta. Se sellainen jatkuva keskeneräisyyden tunne ja sellainen asioiden siirtäminen "sitten kun...". Nyt tuntuu, että ollaan kotona, ei ole mitään "sitten kun", vaan saa elää tätä päivää, tätä hetkeä. Tottakai mekin haaveillaan, vaikka mistä, mutta nyt ei ole tarvetta tehdä mitään. Kaikki on hyvin.

Lasten kanssa arki rullaa rattoisasti. Esikoisella koulun aloittaminen toi mukanaan väsymystä ja pientä rajojen etsimistä, mutta nyt sekin tuntuu väistyneen ja kiltti esikoinen on palannut takaisin. Nuorimmaisen kesällä jyllännyt minä itte, minä haluan, ikä on myös jäänyt taakse ja hänestäkin on muotoutumassa taas "oma itsensä". No se oma itse luonne on edelleen voimastahtoinen, mutta kyseinen piirre onkin tuttu jo vuosien takaa. Nuorimmainen on ilmetty isänsä. Ei paljon kuuntele vastalauseita tai anna periksi:D

Niin, vuosia. Me ollaan miehen kanssa oltu yhdessä jo hyvä tovi, 10v. Tuntuu kamalan lyhyelle ajalle jos miettii, että mitä kaikkea on tapahtunut ja taas toisaalta, en oikein edes muista mitä elämä ilman häntä olisi, on niinkuin oltaisiin oltu aina.

Kaverini kysyi eilen, että saisko se samoja nappeja kuin mitä minä syön:D sekin haluaa saman olotilan. Jouduin vastaamaan, että ei tätä tunnetta purkissa myydä, mutta että jos teet yhtä paljon työtä kuin minä olen tehnyt, olet varmasti tässä joku päivä. Minut tuntevat ihmiset tietää, että taival on ollut aikoinaan raskas, en olisi silloin ikinä uskonut, että jonain päivänä ajattelen näin. 

Löysin tänään päiväkirjan jota kirjoitin silloin kun olin täyttänyt juuri 18v. Voi että kun olisi silloin tiennyt, että elämä kantaa ja kaikki menee vielä hyvin. Kirjoitan päiväkirjaa edelleen. Harvoin kylläkin.  Huomaan että tämä blogi on toiminut viime vuodet päiväkirjanakin. Ajattelin laittaa tämän tekstin tänne nyt, että jos siellä jossain on joku josta tuntuu, että mikään ei koskaan parane. Niin voi lukea yhden ihmisen mietteen nyt ja tietää, että tämä sama ihminen on joskus ajatellut, että elämä ei ole minua varten ja silti, olen tässä nyt!

2 kommenttia:

jarna kirjoitti...

Tuttuja ajatuksia. Ihana teksti. Elämä kantaa, kun ei itse laita kampoihin :) ♥

Mari kirjoitti...

Ehkä osaat olla niin onnellinen nyt juuri niiden menneisyydessä koettujen vaikeuksien vuoksi :).

Just tilitin yhteen toiseen blogiin (jossa mainittiin ekaluokkalaisen iltakiukuttelusta) kuinka meillä on ekaluokkalaisen kanssa NIIN vaikeaa. Muutettiin tosiaan hieman ennen koulun alkua ja ´taisi olla ihan liian iso paukku pienelle ihmisille. Illat on täynnä tottelemattomuutta, valehtelua ja raivoa. Ei tyttö ikinä mikään kiltti ole ollut, mutta nyt käyttäytyy kuin pahinkin murrosikäinen. Ollaan jopa menossa perheneuvolaan keskustelemaan asioista, niin mahdottomaksi elämä on käynyt.