sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Milloin se huominen oikein tulee?

Meillä on juhlittu miestä, eli tyttöjen isää, tänään perinteisellä tavalla. Isi sai aamulla kahvit sänkyyn, halauksia ja pusuja. Rakkaudella tehdyt lahjat ja ihanan lauluesityksen. Päivemmällä tehtiin hyvää ruokaa, nautittiin täytekakkukahvit ja vietettiin aikaa ihan vaan oleskelemalla. Illemmalla käytiin pitkä kävelylenkki, saunottiin ja jälleen herkuteltiin. Sellainen kiiretön päivä, paljon naurua ja rakkautta ilmassa. Ihanaa.

Isänpäivänä ajatukseni karkaavat omaan lapsuuteeni. Olin melkoinen isin tyttö ja ei lienee kummakaan. Isäni oli hyvä isä. Muistan miljoonia hyviä hetkiä lapsuudesta isäni kanssa ja niitä onnenhetkiä onkin ilo ajatella näin vuosien jälkeen. 

Mukana ajatuksissa on kuitenkin sekin tosiasia, että lapsuuteeni liittyy myös monen monta muistoa jolloin isällä oli liian kiire. Isä rakennetaanko lumimaja? Isi mennäänkö uimaan? Isi voitko pelata? Isi ehditkö katsoa tämän? Ja vastaus aina oli ei. Ei nyt, liian kiire, katsotaan huomenna, ei ehdi, menen töihin, väsyttää. Jossain vaiheessa muistan lopettaneeni kysymykset, ajattelin ettei isä kuitenkaan ehtisi. Ja samaan aikaan salaa toivoin, että olisiko tänään se lupauksien "huominen" jolloin aikaa vihdoin olisi.

Vuodet vieri. Enään ei lumimaja kiinnostanut ja uimaankin pääsi ilman isää. Vartuin ja tajusin, että isän kiireen teki kova työmäärä ja että ehkä isä olisikin halunnut joskus sanoa, että joo, mutta ei enään osannut muuttaa tapojaan? Kaiken sen kiireen keskellä isä kuitenkin oli hyvä isä. 

Jos nyt saisin sanottua hänelle, kertoisin ettei pienen tytön luottamusta sovi pettää ja että me lapset ollaan pieniä niin hetki, että olisit antanut aikaa.

Kun katson omia lapsiani ja heidän olemista isänsä kanssa, en voi kun hymyillä. Kuinka onnellisia tytöt ovatkaan, että heidän isä on tuollainen niin kuin mieheni on. Hänkin sanoo kyllä joskus, että ei nyt, katsotaan huomenna, mutta tiedättekö, se huominen on tullut monta kertaa ja tulee varmasti tulemaankin. Meidän isiin voi luottaa. Kiitos siitä sinulle rakas.

Mitä se pieni lapsi muuta tahtookaan:)

Hyvää Isänpäivää jokaiselle isälle. Eläkää tässä hetkessä ja muistakaa, että lapsuus on niin pieni hetki.

7 kommenttia:

Elean kirjoitti...

Kauniisti kirjoitettu. Samantyyppisiä muistoja minullakin..

Elena kirjoitti...

Kauniisti ja koskettavasti kirjoitit. Olen kyllä samaa mieltä ja itselläni on samantapaisia muistoja..

Bikke kirjoitti...

Niin totta. Halaisin oman isäni puhki jos olisi vielä maan päällä. Oman ajan jakaminen lapsille on välillä haaste.. mutta siittä ne muistot syntyvät ja se turvallisuus mitä itse sitten isona jakavat!

Nitta kirjoitti...

Tuli ihan itku! Meillä oli lapsuudessani hyvin samanlaista. Onneksi poikani isällä on enempi aikaa tai ainakin tahtoa tehdä yhdessä. Kerätä niitä kivoja muistoja.

dibsukka kirjoitti...

<3

Cartsu kirjoitti...

Ihanan liikuttava kirjoitus. <3

Anonyymi kirjoitti...

Mullakin tuli ihan itku tota lukiessani! Tuo on niin totta ja on ihanaa nähdä oman miehen leikkivän lasten kanssa ja olevan LÄSNÄ!!!
Blogiasi on muutenkin tosi kiva lukea! Kiva kun jaksat kirjoittaa! Mukavaa joulun odotusta! :)
Sumppila