torstai 17. lokakuuta 2013

Arkitappaus...

Eilen näin ensimmäiset lumihiutaleet, tänä aamuna oli jo -4 astetta pakkasta. Talvi taitaa tulla. Tämä syksy on mennyt käsittämättömän nopeasti. Tuntuu, että ei ole kuin pieni hetki siitä kun istuimme rannalla auringon paahteessa ja odotimme malttamattomasti pienen vauvan syntymää. Luulin tuolloin tietäväni millaista on olla pienen vauvan äiti, mutta taas yllätyin. Elämä eroaa nyt hirveän paljon siitä ajasta kun tytöt olivat vauvoja.

Esikoisen saaminen oli mullistava elämänmuutos. Mikään ei ollut enään ennallaan. Ajatusmaailma muuttui, arki muuttui. Oli uskomaton tunne tuntea oma lapsi sylissä, katsoa häntä ja tuntea se ääretön rakkaus ja onnellisuus. Vastuun määrä melkein pelotti ja samaan aikaan ylpeys omasta pienestä perheestä oikein kutkutti mahan pohjassa. Esikoisen kanssa kaikki oli uutta, opettelua. Muistan, että välillä pelkäsin tekeväni kaiken väärin ja välillä ihmettelin miten luontevaa lapsen hoitaminen voikaan olla.

Kun esikoinen syntyi, ei kavereillani ollut vielä lapsia ja tunsin välillä olevani todella yksinäinen. Olin aika arka lähtemään vauvan kanssa minnekkään, pelkäsin, että mitä jos vauva itkee linja-autossa, kahvilasssa tms. Niinpä mökkihöperyys ajoittain vaivasi. Onneksi ajoittaista alakuloa vähän lievensi se, että muutimme esikoisen vauva-aikana ekaan omaan kotiin, päästiin remppailemaan sitä ja mentiinhän me tuolloin naimisiinkin. Paljon muutoksia pienessä ajassa.
Toinen lapsi oli todella toivottu, mutta silti mielessä kulki ihmeellisiä ajatuksia. Riittääkö rakkaus kahdelle lapselle, entä jos vauva on jotenkin erilainen eikä hän tunnu omalle. Pelotti, että miten 3v sisarus ottaa hänet vastaan ja onko kahden lapsen kanssa ikinä omaa aikaa. Olin tuolloin opiskelemassa ja sekin mietitytti, että mille tuntuu palata taas kotiäidin elämään.

Kun toinen lapsi syntyi, tajusin jo synnytyssalissa, että huoli rakkauden riittämisestä oli turhaa. Kun arkea hetki kului, huomasi senkin, että esikoinen ei ole erikoisemmin mustasukkainen ja että arki loppujen lopuksi asettui aika hyvin uomaansa. Enään kaikki ei ollut niin uutta ja omiin vaistoihin luottaminen tuntui helpolle. Tiesin jo hyviä kikkoja arjen tilanteisiin ja asiat sujui rennommin. Kun kotona oli vauvan lisäksi vauhdikas 3v, ei päivisin aika käynyt tylsäksi. Koko ajan oli jotain tekemistä ja välillä tuntui, että antaisin mitä vaan jos saisin tunnin hiljaisuutta. Tuntui mahtavalle olla kahden tytön äiti ja nähdä miten heidän välille kasvoi päivä päivältä vahvempi side.

Tuolloin jo kaverinikin elivät suht samaa elämäntilannetta. Kun ajatuksia arjesta pääsi jakamaan toisen samassa tilanteessa olevan kanssa, oli se korvaamatonta. Nyt uskalsin kotoakin ihmisten ilmoille ja sitä kautta tutustuin uusiin "äitikavereihin". Nautin kotona lasten kanssa olemisesta. Huomasin jälleen arvomaailmani muuttuneen ja uskalsin olla entistä enemmän oma itseni.
Kun ajatus kolmannesta lapsesta tuli, oli tilanne taas täysin uusi. Olin parisen vuotta kerennyt olla työelämässä. Nyt meillä oli koti jossa olisi tilaa kasvavalle perheelle ja mitään tuollaista ei tarvitsisi muuttaa tai miettiä. Lapset olivat jo sen verran isompia, että heiltä sai hyvin aikaa tehdä omia juttuja. Mietitytti, että onko järkeä aloittaa "alusta". Kaipuu kolmannesta lapsesta oli niin suuri, että se ajoi ohi mukavuudenhalun ja kohta olinkin raskaana.

Raskausaikana pelkäsin eniten sitä, että tytöt tulevat olemaa kovin mustasukkaisia. Etenkin 5v joka oli saanut tähän asti olla perheen pienin. Mietin paljon, että tulenko kaipaamaan sitä miten helppoa isompien lasten kanssa on.

Kun kolmas lapsi syntyi, olin todella huojentunut siitä, että raskaus viimein päättyi ja synnytys meni hyvin. Vauva tuntui heti omalle. Kun tytöt tulivat synnytyksen jälkeen meitä katsomaan ja näin kaikki kolme lasta samassa kasassa, tuli sellainen olo, että näin tämän pitää olla. Turhat miettimiset ja kaikki jotenkin katosi ja päätin, että annan arjen viedä.
Huomenna tämä kolmas vauva on 2kk ikäinen. Voin todeta, että olen taas murehtinut turhaan. Tytöt ovat ottaneet pikkuveljen vastaan upeasti. Alkuun sain osakseni pientä mielenosoitusta, mutta nyt se on kaikonnut täysin. Tyttöjen kanssa ollaan puhuttu paljon siitä, että tämä vauva-aika on kamalan lyhyt. Ollaan kerrottu vauvan kasvun vaiheista ja siitä, että koko ajan vauva muuttuu "helpommaksi" hoitaa ja sen myötä meillä vanhemmillakin on aikaa enemmän kaikkeen muuhun. Ainakin tokaluokkalainen tajuaa hyvin tämän ja hänkin mukamas päivittelee vauvaa katsellessaan, että oi kun hän kasvaa nopeasti. 

Keskimmäinen on aivan hullaantunut isosiskon asemasta. Isosiskona oleminen on hänelle aivan uusi juttu ja näen miten ylpeä hän roolistaan on. Tytöille tuntuu olevan tosi tärkeää se, että vauva on poika. Ehkä eri sukupuoli ei astu niin pahasti heidän reviirille tms. tai ehkä se vaan on niin erilaista.

Noh, onhan tämä taas aivan erilaista. Nyt isommat lapset ovat niin "isoja", ettei heitä tarvitse auttaa pukemisessa, syömisessa, vessassa tms. He siivoavat omat huoneensa, keräävät sotkunsa ja osaavat viedä esim. puhtaat pyykit kaappeihinsa. Kahden pienen lapsen kanssa tuntui välillä, että elämä on yhtä kotitöiden tekoa, nyt ei tarvitse tehdä kaikkea yksin (siis miehen kanssa...) He haluavat hoitaa vauvaa ja heistä on älyttömän paljon apua pikkujutuissa, kuten jonku vaatteen, harson tms. hakemisessa, vauvan vaunujen hyssyttelyssä, ihan missä vaan. Kun vauva nukkuu, on mukava tehdä jotain tyttöjen juttuja, vaikka askarrella, pelailla tms. Ja monesti kun vauva nukkuu, on heillä kaveri kylässä, tai tytöt on kaverilla ja silloin minulla on omaa aikaa. Tuntuu ihmeelliselle, että meillä on pieni vauva ja kaksi isompaa lasta ja talo on silti monen monta kertaa viikossa ihan hiljainen.

Koska tytöillä on omat juttunsa, kaverit, koulu, pikkukoulu ym. niin silloin saan olla vauvan kanssa kaksin. On ihanaa paijailla vauvaa rauhassa ja keskittyä painamaan jokainen hänen ilme ja hymy tarkasti muistiin. Osaan nauttia tästä ajasta nyt paremmin kuin ikinä. Ehkä siksi, että nyt sitä viimein ymmärtää miten nopeasti aika kuluu.

Vaikka oma itsevarmuus on kasvanut vuosien aikana ja äidinvaistot on terävimmät kuin ikinä,
on ihanaa huomata, että silti sitä on sama hysteerinen mamma kuin tyttöjenkin aikana. Äiti joka herää yöllä katsomaan, että hengittääkö vauva tai äiti joka miettii, että onko lapsella varmasti tarpeeksi vaatetta päällä.

Pikkumies on helppo vauva. Hän nukkuu hyvin, syö hyvin, kasvaa hyvin ja kehittyy kovaa vauhtia. En voisi enempää toivoa, minulla on kolme ihanaa lasta. 

On se vaan niin ihmeellistä tämä aika. Hienoa kokea taas jotain erilaista.

5 kommenttia:

Chef kirjoitti...

Kovin paljon on samanlaisia ajatuksia myös täällä suunnassa :)

Esikoisen tulo oli valtava mullistus elämässä, mutta myös toisen tulo jännitti kovasti, koska hän oli tulossa niin kovin erilaiseen elämäntilanteeseen. Kolmas sen sijaan päätti tulla heti kakkosen perään, joka suorastaan hirvitti alkuun.

Joka kerta olen kuitenkin saanut vauvan syntymän jälkeen huomata, että vaikka elämä on muuttunut, ajoittain melko paljonkin, se elämä kyllä liukuu omiin uomiinsa ja sujuu siis vallan mainiosti muutostenkin jälkeen.

Tämän neljännen lapsen kohdalla tilanne on ollut aivan erilainen. Hänen odotuksensa ei jännittänyt, sillä jotenkin vain tuntui siltä, että koska elämä on kantanut ennenkin, se kantaa jatkossakin. Ja niin siinä näyttää käyneen :)

Poika on mitä helpoin, ihanin ja suloisin pikkumies, jonka hymy pakahduttaa äidin ja isän sydämen. Myös itse koen, että itsevarmuus vauvan hoitoon liittyen on jo niin suuri, etten juurikaan joudu enää stressaamaan. Totuus on kuitenkin sitten hieman toisenlainen, sillä kuten sinäkin, niin myös minäkin vahdin tämänkin lapsen kohdalla sitä, että hengittääkö hän edelleen :) Juuri viime yönä heräsin useamman kertaa tarkistamaan vauvan vointia ja hengitystä, sillä pikkumies vain nukkua-tuhisi kaikkien "yösyöttöaikojen" ohi. Lopulta poika heräsi vasta aamulla, hieman ennen kuutta syömään, eli tämä yö vedettiin unta kuuppaan aivan aamuun saakka. Tai siis poika veti. Äiti oli huolesta hulluna ja vahti pojan unta :D

Anonyymi kirjoitti...

Ihanaa, kyllä me Äidit olemme kummallinen laji! Kirjoitat niin kauniisti, että ihan tulee tippa silmäkulmaan...

Meillä kohta 3- ja 5-vuotiaat ja työelämään paluu lähestyy...mahtavaa, kun lapset "osaavat" jo niin paljon, elämä on helpottunut päivä päivältä. Välillä mietin, miten voisinkaan selvitä koliikki-vauvan ja 2-vuotiaan kanssa talon laajennuksen keskellä, mutta samaan aikaan mietin, että tuo oli tähän astisen elämäni onnellisinta aikaa. Olimme kaikki kotona monta kuukautta yhdessä (mies rakensi laajennusta)...
Töihin paluu vuorotellen hirvittää ja vuorotellen sitä oikein innolla odottaa, saa olla muutakin kuin Äiti. Tarpeellinen kenties jossain muuallakin...Toisaalta aika ajoin ajatus vielä yhdestä pienestä nyytistä hiipii mieleen. Ja juuri nuo samat ajatukset käyvät heti kimppuun..."Miksi aloittaa taas alusta? Elämähän on täydellistä juuri nyt!" Kaipa se on niin, että tekeepä millaisen päätöksen tahansa, tilanteeseen sopeutuu ja ratkaisu on kuitenkin paras! Ehkä välillä pitäisi ottaa "rennommin" ja murehtia vähemmän...

Nauttikaa Äidit Tästä Hetkestä!
-Reetta

Jenni kirjoitti...

Ihana kirjoitus! myös täällä tuli tippa silmäkulmaan :,) Paljon samoja ajatuksia, tosin meillä on vaan kaksi lasta (3v ja 1,5v) ja aina olen vannonut että lapsiluku jää kahteen! Mutta kun olen nainen niin mielipide on viime aikoina muuttunut ja kolmas lapsi on haaveissa, nyt tuntuu siltä että vielä jotain puuttuu...

Amy kirjoitti...

Voi että, ihan kuin suoraa mun näppikseltä... JOkaisen kolmen kohdalta...

Meillä esikoinen oli melkein 7v ja kakkonen melkein 5v kun vauva syntyi. Ja kaikki se huoli, se oli turhaa.

1,5 vuotta myöhemmin voin todeta: Näin sen kuuluukin olla.

dibsukka kirjoitti...

Kiitos kun kerrotte omia kokemuksia. On mukavaa huomata, että on muitakin jotka miettii liikaa.