lauantai 3. tammikuuta 2015

Vuoteen 2015...

Ihanaa vuotta 2015 Sinulle. 

Uuden vuoden alku on aina jännä. Tulee olo, että "saa aloittaa alusta" ja samaan aikaan tulee pohdittua mitä vuoden aikana sai aikaiseksi. 

Meidän vuosi on ollut, niinkuin varmasti kaikissa lapsiperheissä, kiireinen. Olen silti pitänyt huolen oman ajan saamisesta ja siitä, että saavutan itse jotain, enkä vaan elä lasteni kautta. Se on hassu tunne kun joskus puhuu jonkun aikuisen kanssa ja hän kertoo vaan siitä miten hyvän tokarin lapsi toi ja miten ihanan taitava se oma muru onkaan, mutta kun kysyy "mitäs sää oot itse tehnyt", niin vastaukseksi saattaakin saada "en mitään". Jokaisen aikuisen mielestä oma lapsi on maailman taitavin, mutta minne katoaa se huumaava itsevarmuus kun onkin puhe itsestä?

Lapsihan on tunnetusti kuin tyhjä taulu, mutta ihan samalla tavalla aikuinenkin voisi olla. Kasvattaa sitä elämän värikirjoa ja tuoda uusia sävyjä tauluun. Siis tokihan sitä vuosien saatossa oppii, että okei: mää en osaa laulaa ja rytmitajua ei ole suotu tippaakaan. Tajuaa, että ehkei musta tuu astronauttia ja siihen prinsessan pestiin ei riitä äitin pitsiverho päässä. Silti, miksi jotkut lakkaa tekemästä asioita? Johtuuko se siitä, että on joskus epäonnistunut ja pelkää, että epäonnistuu taas? Johtuuko se siitä, että pelkää mitä muut ajattelee? 

Tammikuussa moni äiti lärää harrastussivustoja ja miettii, että mitä se oma täydellisyys voisi harrastaa, mutta moniko lärää sivuja katsoakseen, että mitä itse tekisi? Tai jos lärääkin, niin sysääkö heti sivuun kaiken uuden ja vaikean? Toki se on ihanaa, ettö tahtoo lastensa parasta, mutta ei saa unohtaa itseään.

Kun pohdin viime vuotta, olen äärimmäisen kiitollinen, että uskalsin. Uskalsin toteuttaa pari haavetta, ei mitään ihmeellistä, mutta minulle suurta. Olen kiitollinen, että sain aikaiseksi aloittaa uuden harrastuksen joka toi uudenlaista virtaa. Olen kiitollinen, että haaveilin uusia ja tiiättekö, en takuulla miettinyt, että mitä joku ajattelee. Silti parantamisen varaa on ja haluankin tämän postauksen muistuttavan minua siitä, että mikään ei voita sitä tunnetta kun uskaltaa kokeilla.

Mieheni on sellainen ihminen, että hän sanoo mitä ajattelee. Joskus jopa liian suoraan. Hän vihaa valkoisia valheita ja selittelyä. Oman asenteeni muutokseen on äärettömän suuri vaikutus hänen seuralla. Olen hänen kauttaan oppinut, että eipä me ihmiset ollakkaan niin herkkiä kuin luulisi. Se, että hän pönkittää itseluottamustani, niin hän myös rohkaisee olemaan sellainen kuin olen.

Kiitollisuus on ensimmäinen ajatukseni vuodesta 2014 ja toivon sen säilyvän myös vuodessa 2015. Tämän vuoden toivoisin tuovaan mukanaan ihania hetkiä ystävien kanssa. Toivon, että vuosi säilyttäisi kaiken mitä arvostan ja onni asuisi tässä talossa. Toivoisin, että oppisin jotain uutta ja senpä tähden löysin itseni tänään ampumaradalta! Olen monta vuotta haaveillut, että pääsisin kokeilemaan tarkkuusammuntaa ja nyt pääsin. Tästä on hyvä jatkaa ja niinhän se menee, että hyvät kokemukset ruokkii uskallusta tehdä muutakin. Toivoisin, että remonttikärpänen puraisisi ja toivon, että kesästä tulisi upea. Toivon ja haaveillen ja lupaan, että tänä vuonna en ole nössö.

Älä unohda itseäsi, älä mieti liikaa. Tämän kun muistaisi.

Mitä sinä toivot vuodesta 2015?

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kylläpä oli suoraan sanottuna muita ihmisiä mollaava ja veemäinen postaus.

Tämä blogi poistui listaltani just nyt.

Arkirakkaus kirjoitti...

Ei vaan se ajatus oli, että huomioikaa itsennekin :) Ja samalla muistutus itselleni kuinka ne "kynnysten ylittämiset" antaakaan voimaa!

piitzi kirjoitti...

Minusta oli kyllä todella hyvä kirjoitus =) Pitää tosiaankin muistaa myös itsensä. Hyvää uutta vuotta sinulle ja perheellesi sinne "naapuriin" =)

Arkirakkaus kirjoitti...

Kiitos :)