lauantai 7. maaliskuuta 2015

Aika rientää... TOIVEPOSTAUS

Meidän vauva täytti pari viikkoa sitten 1,5 vuotta. Ihan hetki sitten ilmoitin keskimmäisen kouluun ja ajatelkaas esikoinen täyttää kesällä 10v.

Minulta on kyselty, että mitä tytöille kuuluu ja miten arki kolmen kanssa sujuu. Erityisesti pyydettiin kertomaan mietteitä kolmannen lapsen saamisesta...

Tyttöjen kuulumisiin saisin menemään montakin postausta, mutta vastaan nyt tälleen ympäripyöreästi, että tytöille kuuluu hyvää. Esikoinen on topakka kolmasluokkalainen joka vihaa kokeisiin lukua, mutta kantaa koulusta 10 koetuloksia. Hänen mielestä koulu on ihan tylsää, mutta yhtenäkään aamuna häntä ei tarvitse sinne herättää, saati patistaa. Reippautta on siis vaikka muille jakaa, mutta niin on myös luonnetta. Tytöllä on kadehdittava kyky olla samaan aikaan äärimmäisen herttainen ja voimakastahtoinen. Kehun aina, että esikoinen on niiiiin kiltti, mutta osaa hän olla myös sellainen oven paiskaava "äiti ei tajua" tyyppikin. Huomaan pikkunaisen elkeitä hänessä ja tiedättekö, en omista enää yhtään kynsilakkaa tai huulikiiltoa kun ne on kadonneet tytön huoneeseen...

Keskimmäinen lapsemme on kuin isänsä kaikin tavoin. No teille jotka miestäni ette tunne, se ei sano mitään. Mutta jokainen joka mieheni tuntee, hymähtää nyt mielessään. Keskimmäinen on suorapuheinen tyttö. Hän ei kiertele, ei kaartele vaan sanoo niinku asiat on. Hän saattaa aamulla herätessään sanoa "minä oon pahalla tuulella, elkää puhuko mulle" ja parempi on olla sitten puhumatta. Hän nimittäin tulistuu ja ihastuu sekunnissa. Hän ei osaa mököttää vaan paukahtaa ja on seuraavassa lauseessa taas yhtä hymyä. Hänen tunteet ovat aitoja ja vieraskoreus on hälle täysin outo sana. Hän oppi syksyllä lukemaan ja kirjoittamaan ja odottaa nyt malttamattomana kouluun menoa. Minusta on hurjaa, että pieni tyttöni aloittaa syksyllä ekaluokan. Hän on mielessäni vieläkin ihan pikku taapero.

Tytöt ovat aivan kuin yö ja päivä ja ehkä siksi heidän kemiat kohtaa täydellisesti. He eivät juurikaan tappele tavaroista tai vuoroista, eivät kilpaile keskenään ja se helpottaa arkea äärimmäisen paljon. Toki reviiriä testaillaan ja toisen pinnaa välillä koetellaan, mutta kohta istutaan päät vastakkain piirtelemässä. Keskimmäinen rakastaa isosiskon tavaroiden penkomista ja esikoinen on taas supermielissään kun pikkusisko istahtaa hänen meikattavaksi tai laitattaa kynnet. Ihanat siskokset.

Kun meillä ei vielä ollut tätä pikkumiestä, mietin monesti, että "pilaisiko" kolmas lapsi arjen helppouden. Me oltiin kuitenkin jonku aikaa saatu elää sitä "helppoa elämää" kahden isomman lapsen kanssa, joten olihan se omalla tavallaan vähän hupsua aloittaa vauva-arki alusta. Vaan eipä siinä paljon ole järjellä sananvaltaa kun vauvakuume pukkaa päälle ja kaipuu kolmanteen on ääretön.
Vauvakuume on jännä tauti. Ensin vitsaillaan, että oonkohan raskaana ku housut kiristää ja samaan aikaan muka ollaan "enpä kyllä moista toivois" asenteella. Sitten tulee järkipuoli ja kohta iskee rehellinen haavevaihe. Vilkuillaan kadulla lastenvaunuja ja raskaana olevia naisia. Kun tuttavapiiriin tulee vauva, saat pienen syliin, niin kysyt vaan itseltäsi "miksei mulla oo tämmöstä". Kohta iskee pelko "sillä on varmasti koliikki tai en ees tuu raskaaksi" ja samaan aikaan tarkkaillaan kalenterista, että koskas ne viimeset menkat olikaan. Pian saapuu pakkomielle ja pissaillaan tikkuun kaksi kertaa päivässä vaikka menkkojen alkuun on vielä viikko.

Jokainen äiti sen tietää, että siitä ne ajatukset vasta alkaakin laukkaamaan kun tulet raskaaksi.
Loppupeleissä se murehtiminen on kuitenkin aika turhaa ja kun vauva on vanhempi, niinku nyt meidän 1,5v en edes muista miksi piti miettiä niin kauhean paljon:D
Valehtelisin jos väittäisin, ettei elämä muuttunut vauvan myötä. Kun poika oli ihan pieni, tuntui välillä ettei aikani kertakaikkiaan riitä mihinkään. Omaa aikaa ei ollutkaan enää samalla tavalla kuin ennen, mutta sain tilalle pojan, ihanan pienen vauvan jota saattoi ihastella loputtomiin. Kun huomasin miten lämpimästi tytöt ottivat vauvan vastaan, olin huojentunut. Pelkäsin nimittäin kaikista eniten sitä, että he eivät tykkää vauvasta. Voi tyhmä minä, miten saatoin edes ajatella moista? Päivä päivältä vauvanhoito helpottui, ne tutut taidot ei ollutkaan kadonnut mihinkään ja samat luontevat rutiinit muodostui loppupeleissä aika nopeasti. Muistan miettineeni ekan puolen vuoden aikana, että "milloin se vaikea vaihe alkaa", mutta tiiättekö, sitä ei koskaan tullut.
Kolme lasta ei mene siinä missä kaksi lasta, sitä on turha edes väittää, mutta ei minusta tämä kolmas mitenkään älyttömästi "työllistä". Ainakaan niin paljon kuin kaikki pelotteli... Sensijaan se mitä kolmas lapsi meille antoi, on äärettömän paljon enemmän. Saan kokea pojan äitinä olon ja se on kyllä rikkaus. Ihminen ei osaa kaivata sitä mitä hällä ei ole, mutta nyt kun minulla on pieni poika, en voisi kuvitellakkaan olevani enää "vain" tyttöjen äiti. Tai ei ehkä noinkaan voi sanoa, mutta meistä on vaan niin jännää nähdä miten erilaisia tytöt ja pojat on pienestä pitäin. Kun esikoinen oli vauva, oltiin paljon nuorempia ja moni juttu elämässä oli toisin. Kun keskimmäinen oli vauva, oli esikoinen 3v ja elämä oli hirveän kiireistä. Jos kolmatta ei olisi meille suotu, olisi jäänyt kokematta täysin erilainen vauva-aika, sillä nyt on jälleen moni asia niin toisin. Mihinkään paremmuusjärjestykseen lapsiemme alkutaipaleita ei voi laittaa, mutta on ihanaa miten erilaisia ne ovat olleet.

Kolmas lapsi on suonut meille hirveästi rakkautta ja onnea. Tytöillä on nuorimmaiseen ikäeroa 5v ja 8v. Ajattelin raskaana ollesani, että he eivät taida juurikaan yhdessä leikkiä, mutta olin väärässä siinäkin. Tytöt rakastavat pikkuveljensä kanssa touhuilua ja pikkuinen on aivan innoissaan kun tytöt jaksavat viihdyttää. Tytöt keksivät hänen kanssaan ihan hupsuja leikkejä ja heillä on oikeasti tosi hauskaa. Sanomattakin lienee selvää, että tuota iloa on onni katsella.

Olen tässä vaiheessa postausta pyyhkinyt enemmän tekstiä pois kuin mitä jäljellä on. En osaa pukea sanoiksi näitä tunteita ja ajatuksia. Pelkään, että teksti olisi lässyttävää hehkutusta ja samaan aikaan kaikki on jotenkin älyttömän henkilökohtaista.

Sitähän se kyllä se lapsiluvun miettiminenkin on, äärettömän henkilökohtaista. Jos sinä kuumeilet vauvaa, olkoon se sitten ensimmäinen tai viides, niin mieti, että miksi tahdot lapsen. Vauvat on ihania ja sulosia, mutta ne kasvaa. Se pieni ihana nyytti on loppuelämän juttu ja siihen on osattava sitoutua. Pienestä pallerosta kasvaa kiukutteleva uhmis ja siitä eteenpäin elämä onkin vaiheita vaiheen perään. Vaikka kiukkua ja hammastenkiristystä on luvassa, on luvassa silti niin paljon enemmän muutakin. Pelotteluja ei kannata kuunnella. Kukaan harvoin sanoo miten ihanaa lapsen kanssa voikaan olla, ne pienet ja suuret hetket. Ne kaikki tunteet mitä tulet kokemaan. Ylpeys ja onni. Voi, lista on loputon
Eikä yksikään äiti ei ole täydellinen. Jokainen väsyy ja jokainen mietti heikkona hetkenään, että ei saamari tätä elämää. Silti samaan aikaan lapsi on jotain sellaista mitä ei vaan osaa kuvailla.

Aika juoksee kauhean nopeasti. Se juoksee yhtä nopeasti niille jotka tekee asioita ja niille jotka ei uskalla. 

Kun minulta kysytään nyt, että kannattiko aloittaa vauvarumba uudelleen, vastaan "en voisi kuvitellakkaan muuta". Ehkei tämä helpoin tie ollut, mutta taatusti jokaisen väsyneen hetken arvoinen. 

Kaikki hyvin tämän katon alla. 

11 kommenttia:

Elisa Lpp kirjoitti...

Joko siitä on muka niin kauan kun teidän nuorimmainen syntyi.. <3

Ihana postaus!

Arkirakkaus kirjoitti...

Niinpä, puolitoistavuotta on mennyt kyllä hurjaa vauhtia!!

Ilona kirjoitti...

Nopeasti on kyllä aika mennyt:) Juuri juteltiin yhden ystävän kanssa näistä sisarusten ikäeroista ja sen vaikutuksesta heidän suhteeseensa.

Meidän perheen lapsilla ikäerot ovat pienehköt ja rehellisesti voin sanoa, että kolme meni siinä missä kaksikin, jopa helpommin! Tämä johtui kyllä vain ja ainoastaan siitä, että kahdella ensimmäisellä on ikäeroa vain 1v.3kk, joten se aika oli kyllä aika raskasta.

Nyt vanhin ja nuorin (pojat, ikäeroa tasan 4v.) jakavat huoneen ja isoveljen kaveritkin ottavat pikkuveljen aina mukaan leikkeihin.

Samoin isosiskolla ja pikkuveljellä (ikäeroa 2v. 9kk)löytyy yhteisiä leikkejä:)

Arkirakkaus kirjoitti...

Ilona kiitos kommentista. Varmasti lasten iällä on suuri merkitys tuossa miten arjen kokee. Meillä tytöillä on 3 v ikäeroa ja jos siihen olisi vielä lisätty yksi lapsi, en tiedä olisiko se tosiaan mitään muuttanut, kiirettä oli silti :D meilläkin tytöillä on paljon yhteisiä kavereita, se on huippua!

Anonyymi kirjoitti...

Viiden lapsen äitinä (viel yks toiveissa), joista neljä on poikia ja yks tyttö,voin sanoa että pienet ne on murheet pienillä ja suuret suurilla.
Pienten kanssa voi sillä tavalla olla huoletta kun pysyvät vielä tuossa ns. vierellä mut sitten kun menevät viikonlopun vietoissaan, silloin sitä murehtii. Murehtii vaikka aina ei olis tarvettakaan.
Kyllähän tämä työstä käy, mut omia valintoja nämä ovat.
Mitä useampi lapsi, sitä enemmän vaaditaan vanhemmilta. Isoimmat joutuu joskus joustamaan, mut ei heitäkään sovi unohtaa.

No, en tiiä liittyykstää kommentti nyt mihinkään sinun kirjoitukseen mut tuli tällaisia ajatuksia mieleen.

Terhi
(jälkikasvu -96, -98, 2009, 2011, 2014)

Arkirakkaus kirjoitti...

Terhi kiitos kommentista. Niin totta joka sana. Nuo kylilläjuoksemisen murheet on meillä vasta edessä, mutta tiedän jo nyt että tulen saamaan monta harmaata hiusta huolesta.

Toivotaan haaveesi toteutuvan.



Mari kirjoitti...

Kiva kuulla teidän kuulumisia, kun vuosia olen blogiasi lukenut. Mun ainokainen on samanikäinen kun sun esikoinen, ja kovin tutulta kuulostaa, ovia pikkasen jo paiskitaan ajoittain, ja meikit häviää meikkipussista 😉.

Arkirakkaus kirjoitti...

Mari: Kiva kun olet pysynyt matkassa :) Tarkoitus olisi kirjoitella vähän enemmänkin tänne nyt kun aikaa tuntuisi taas olevan :)

piitzi kirjoitti...

Ihana postaus! <3 Minusta on kans niin ihana seurata miten nuiden lapsosten suhde kehittyy, nyt on jo ihan omat höpötykset heillä keskenään. Poitsu oli vähän vajaa neljä vuotta kun neiti syntyi. Lasten sisarpuoletkin ovat ottaneet neidin hyvin vastaan, isoin 10v tyttö tietty kanniskelee ympäriinsä ja höpöttää, samoin 6v poika, mut keskimmäisen 8v pojan en ole huomannut hirveästi ottavan kontaktia. Mut hän onkin vähän rauhallisempi tapaus.

Anonyymi kirjoitti...

En ole tainnut puoleen vuoteen poiketa sivuillasi ja miten nyt olikin sellainen fiilis...päätin lukea kaikki "väliin jääneet" jutut! Tämä osui mulla nyt kyllä niin sydämeen!!! Meillä teinineiti kohta 17v. (miehen edellisestä liitosta) ja yhteiset 6,5v. ja 4,5v.

Tuli oikein kylmät väreet kun kirjoitit "Vauvakuume on jännä tauti. Ensin vitsaillaan, että oonkohan raskaana ku housut kiristää ja samaan aikaan muka ollaan "enpä kyllä moista toivois" asenteella." Mä taidan olla tuossa kohtaa...tosin haikeena kyllä katselen jo ihania vauvankolttuja ja uusimpia vaunutrendejä ;) Olen kamppaillut kotiäitiyden/työn välimaastossa tehden nyt puolitoista vuotta puolikasta työaikaa, voi miten tämä onkaan ollut ihanaa...syksyllä tyttö lähtee kouluun, arki muuttuu hurjasti! Enää ei noin vain pidetäkään arkivapaita ja mennä uimaan, kun siltä tuntuu!

Ja juuri noita kysymyksiä ihmettelen uutta vauvaa ajatellessani, meneekö tämä elämän helppous ihan sekaisin? Jaksetaanko enää, mies kun on kuitenkin minua reilusti vanhempikin? Entä vanhemmat lapset, miten he ottaisivat vastaan uuden tulokkaan...

Lapset on meille kaikki, elämän tarkoitus-kaikkine ihanine tarinoineen, höpötyksineen, kysymyksineen, raivonpuuskineen, huutoineen ja itkuineen. Nyt ollaan joitakin viikkoja yhdessä tätä hetkeä ja tulevaa pohdittu ja luulen, että alkaa pikkuhiljaa valjeta...päätettiin ryhtyä tukiperheeksi ja asia on loksahtanut jo liikkeelle! Uskon, että saadaan tuota kautta pirttiin lisää kaivattua pikkujalkojen töminää, sähinää rauhallisiin viikonloppuihin ja voidaan toivottavasti oikeasti auttaa jotakuta muuta äitiä ja/tai isää...Ja uskokaa tai älkää, joka ikinen lapsista oli kertakaikkisen riemuissaan ajatuksesta, jokainen omalla kyvyllään odottaa ja suunnittelee tulevaa! Ihan mieletöntä, ollaan taidettu onnistua kasvattamaan juuri sellaisia lapsia mihin pyrkimys on ollutkin ;)

Aurinkoisia päiviä, ihanat sivut edelleen, vaikka en pitkiin aikoihin olekaan poikennut!
-Reetta

Arkirakkaus kirjoitti...

Ihana kirjoitus Reetta. Kiitos! Teidän ratkaisu on ollut upea! Tervetuloa uudelleenkin :)