sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Mummola jota ei koskaan ollut olemassakaan...

Hyvää Isänpäivää jokaiselle isälle.

Minun isäni kuoli kun olin 11vuotias. Tämä isänpäivä tuntuu jotenkin haikealle kun mietin, että vanhin tyttäreni on saman ikäinen kun mitä itse olin viettäessäni viimeistä normaalia isänpäivää.

Se, että isäni puuttuu meidän elämästä, tarkoittaa tietenkin, että lapsieni elämästä puuttuu toinen pappa. Olisi ihanaa jos lapsillani olisi perinteinen mummula molemmalla isovanhemmalla varustettuna, mutta kun ei ole. Toisesta puuttuu mummo, toisesta se pappa.

Kun minä olin lapsi, puuttui minultakin toinen pappa. En koskaan nähnyt tätä pappaani, joten en osannut sitä kaivatakkaan. Mummula oli mummula pelkällä mummolla ja sillä siisti. Toisessa mummolassani oli molemmat isovanhemmat elossa, joten se oli oikein semmoinen perinteinen mummula. Perinteinen ihan maisemaltaankin. Tiiättäkö semmoinen punanen rintamamiestalo maalla. Pihassa terhakka pystykorva ja vintin ikkunan alla kukkiva tuomi. Mummolassa oli narisevat portaat vinttiin ja ovissa hassusti naksahtava salpalukko. Pappa oli jämerä mies ja muistan, että hänestä huokui viisaus ja elämänkokemus. Pappa ei turhia höpötellyt tai lässyttänyt, mutta hän tuntui turvalliselle ja vakaalle.

Tuollaisia samoja kokemuksia tahtoisin omillekkin lapsille. Pappa joka neuvoisi miten pajupilli tehdään ja pappa joka kertoisi jänniä tarinoita lapsuudesta. Siitä ajasta kun kaikki oli aivan toisin. Se semmoinen perinteinen mummola. Niitä ihania viikonloppureissuja mummolaan ja elämänmittasia muistoja.

Mutta sepä laittaakin miettimään. Onko näitä perinteisiä mummuloita muutenkaan enää? Monet isovanhemmat asuu kaupungissa. He ovat kiireisiä, he harrastaa kuusi kertaa viikossa ja vapaa-ajalla tahtovat katsoa rauhassa kokkiohjelmia. Lastenlapset eivät olekkaan siunaus vaan riesa ja heidät tahtoo nähdä vaan jouluisin jolloin käydään sukuloimassa ja muistetaan lasten nimet ja iät väärin.

Tai ehkä mummola onkin lämmin ja ihana, mutta me vanhemmat liian kiireisiä siellä käymään. Mummo ja pappa saattavat toivoa, että näkisivät lastenlastaan useammin, mutta sinne rusinapullan ääreen ei kukaan koskaan tule. Ehkä vanhemman ja hänen vanhemman välit ovat tulehtuneet ja lapsi kärsii tilanteesta menettämällä mahdollisuuden luoda oma kontaktinsa mummuun tai pappaan. 

 Mietin usein, että jos isäni olisi elossa, niin lapsillani olisi täydellinen pappa. Pappa takuulla rakastaisi jokaista lastenlastaan ja tahtoisi olla heidän elämässä läsnä. Äitini sanoo usein, että häntä harmittaa niin kovin paljon ettei isäni ehtinyt nähdä minun naimisiinmenoa, meidän lapsia ja koko tätä kasvua. Minä tottakai harmittelen, että lapseni ovat menettäneet mahdollisuuden tutustua isääni.

Mutta tottahan on, ettei isovanhemman elossa olo ole tae hyvälle suhteelle lapsenlapseen? Täysin tuurikauppaa. Elämän arpanoppaa, että millainen isovanhempi sieltä nyt sattuukaan tupsahtamaan. Vähän niinkun vanhemmatkin, niitä ei vaan voi valita. Ja eihän minun lapsuuden mummola tarkoita, että oikea mummola on juuri sellainen. Se oikea perinteinen mummola voi olla jotain todella erilaista.

Tuntuu, että ikävöin jotain sellaista mitä ei ole olemassa, eikä koskaan olisi tullutkaan olemaan.

Perhekuviot on joskus vaikeita. Veriside ei ole mikään pakote väleissä pysymiseen ja tuntuu joskus, että sana perhe ei merkkaa enää mitään. On näitäkin tapauksia, että perhe muodostuu ihmisistä jotka eivät ole sukua ollenkaan. Esim minä koen, että minulla on sisko, vaikkei minulla sitä biologisesti todellakaan ole.

Ehkä nämä asiat kuuluu niihin juttuihin joita ei kannattaisi miettiä. Kun asialle ei mitään mahda, niin miksi niitä edes ajatella.

Mutta oli miten oli, olkaa onnellisia te joilla on ihana mummola. Ja te joilla ei ole, ette ole yksin.

Jos menneeseen ei voi vaikuttaa, niin tulevaanpa voi. Minä toivon, että jonain päivänä minusta tulee mummi ja miehestäni pappa. Että meidän koti muuttuukin mummolaksi. Sitten kuulkaa tehdään pajupilli ja paistellaan lätyt. Kerrotaan juttuja lapsuudestamme kun kotona ei ollut nettiä ja kaverille piti pyöräillä sanomaan asiansa.

Mutta sinne nyt on aikaa, ajatus unelmien mummolasta elää.

6 kommenttia:

Laura/NauravaNappi kirjoitti...

Meidän vanhemmat ovat molemmat eronneet, joten meillä on normaalia enemmän pappoja, kun äidilläni on jo vuosikymmeniä ollut sama mies, joka ei ole minun isäni. Hän on lapsilleni samalla lailla pappa kuin oma isänikin, vaikka ei olekaan biologista sukua. Kummatkin tykkäävät meidän muksuista ja säännöllisen epäsäännöllisesti nähdään kumpaakin. Äitiäni lapset näkevät paljon, vaikka hänkin on vielä työelämässä. Hän myös ottaa mielellään lapsia yökylään luokseen ja puuhaa kaikenlaista. MIehen vanhemmat taas ovat vähemmän tekemisissä. Anoppi jonkin verran ja appiukko todella vähän. Käy synttäreillä ja se oli siinä. Siinä mielessä olen onnekas, että omalta puoleltani lapsilla on sitten se kaksi pappaa ja yksi mummu, jotka pitävät yhteyttä!

Sitä "perinteistä" mummulaa ei meilläkään ole, missä olisi se punainen tupa maalla, vaikka se itsestäkin kuuloistaisi ihanan idylliseltä ja vähän toivoisin, että semmoinen mummula olisi. PÄäasia on kuitenkin, että on se mummula, missä lapset saavat viettää aikaa isovanhempiensa kanssa ja tehdä niitä uusia, omankaltaisiaan muistoja siitä mummulasta. Ehkä heidän ollessa vanhempia tämmöinen "citymummo" on se perinteinen, mikä meille on tällä hetkellä se punaisen tuvan mummula :)

Anonyymi kirjoitti...

Tuttuja tunteita..
Minulla ei ole ollut mummolaa koskaan. Mummot ja ukit ovat kuolleet jo ennen syntymääni ja yksi ollessani vauva. :( Et usko kuinka kaipasin lapsena mummoa ja ukkia itselleni. Se tunne oli raastava, kun kaverit lähti mummolaan ja tiesin ettei itselle se ole koskaan mahdollista.

Onneksi omilla lapsilla on nyt molemmat mummolat ja mummot rakastaa kovin lapsenlapsiaan. Toinen ukki on harmillisen välinpitämätön, vaikka auttaa kyllä tarpeen tullen, mutta ei ole kiinnostunut tekemään mitään lasten kanssa. Toinen ukki (minun isä) kuoli minun ollessa 20v., ikävä on kova ja tiedän että hän olisi ollut se aktiivinen ukki, joka haluaa olla lastenlasten elämässä mukana.
Onneksi on kuitenkin mummot, jotka välittää! ♥

Hyvin paljon on muuten tässä vuosien varrella tullut opittua millainen mummo itse haluaa olla aikanaan. Toivon että jaksan olla läsnä silloin kun lapsenlapset tulee kylään ja keskityn vain heihin. Toivon että voin olla mahdollisimman paljon apuna hoitamassa lapsenlapsia. Haluan olla tasapuolinen kaikkia kohtaan ja kunnioittaa vanhempien kasvatustapoja.
Rakkautta haluan näyttää paljon ja kertoa kuinka tärkeitä he minulle ovat.

Kiitos ihanasta kirjoituksesta! Koskaan ei tosiaan tiedä mitä elämä eteen tuo ja asioihin on vain sopeuduttava. Tehdään me ihana mummola tuleville lapsenlapsille mikäli elämä sen suo! :)

-Poikien ja Prinsessan tyyliin Mia-

Anonyymi kirjoitti...

Hei, koskettava kirjoitus näin isänpäivänä.

Lapsillani on isovanhemmat eli minun vanhempani, mutta isäni juo ja äitini myötäilee häpeissään häntä. Minut menettivät jo ja kohta molemmat lapsenlapsensa. Toinen pojistani täysi ikäinen, päättää haluaako kuinka paljon olla tekemisissä ja toista poikaani suojelen parhaani mukaan heiltä. Osaa onneksi jo sanoa haluaako nähdä vai ei.

Pahinta on se, että läheiset ja sukulaiset eivät näe alkoholin käyttöä ja muuta sairasta käytöstä. Syyllistetään lapsia usein siitä ettei käydä vanhemmilla usein tms.

Voimia kaikille joilla isovanhemmat sairaita ja lapsenlapset kärsivät<3

Hyvää maanantaita kaikille<3

t.Minna Turusta

Arkirakkaus kirjoitti...

Totta Laura, perinteet muuttuu. Kiitos kommentista ja näkökulmasta.

Mia: Kiitos ajatuksia herättävästä kommentista. Siis niin omasta suustani tuo että tässä on tullut opittua millainen mummo itse tahtoo olla <3 Toivotaan parempaa tulevaa.

Minna: Tuollainen kulississa eläminen on sairasta ja hienoa, että et ole lähtenyt siihen mukaan. Alkoholismi on ikävä vitsaus ja usein se huomataan suvussa vasta kun kaikki on myöhäistä. Voimia teillekkin <3


Riitta Sinikka kirjoitti...

♥minäkään en ole ehtinyt nähdä toista mummoani enkä kumpaakaan vaaria. Useinhan sitä on miettinyt, millaisia he oikein mahtoivat olla.

Mia Chilen Peikkokukkulalta kirjoitti...

Minulla oli ihana mummola! Mummo ja vaari asuivat kaupungissa kouluni vieressä omakotitalossa ja viikonloput sekä lomat oltiin punaisessa mökissä maalla merenrannalla! Elämäni parhaat muistot.

Pojallani ei täällä Chilessä ole isovanhempia lainkaan, sillä he olivat jo kuolleet ennen kuin Dominic oli edes idea-asteella. Suomessa olisi isovanhemmat - mutta SUOMESSA. Käymme Suomessa korkeintaan kerran vuodessa, normaalisti harvemmin.